Jumppatunti

Kulunut lakkapinnoite paljasti naarmuilla olevan vanerilattian unohdetussa liikuntasalissa hänen astuessaan sisään suuresta metallikahvaisesta ovesta, joka oli purukumin ja tarrojen haavoittaman pintansa lisäksi koristeltu mustilla allekirjoituksilla spraypulloista. Heti oven avattuaan hänen korvansa oli täyttänyt armottomasti pumppaava rytmi, kuin vanhan tehtaan mekaaninen sydämensyke. Edessään hän näki kaikki neonvärien sävyt syaanista magentaan, nilkkoihin lasketut suunnattoman korkeat sukat ja vyölaukut täynnä mitä hienoimpia designer-vesipulloja täynnä Eviania ja muita bakteereissa uiskentelevia muotivesiä. He liikkuivat kuin yksi orgaaninen massa totellen kaleerimiehen rummuniskuja, heiluttaen käsiään päidensä yläpuolella heiluvina meriheininä limaisessa rantavedessä. Kasvoillaan heillä oli tyhjä ilme, mitäänsanomaton kanvaasi viivoilla piirretyllä suilla ja silmillä joiden takaa ei voinut löytää mitään vastauksia. Hän oli vieraassa elementissä, terra horribilis joka ei koskaan antaisi hänen tuntea oloansa rentoutuneeksi. Lähemmäs astellessaan hän veti sukat alas muun joukon esimerkin mukaisesti soluttautuakseen heimoon valkoisena lähetyssaarnaajana. Pian hän tunsi muuttuvansa. Yhtäkkisesti vieras ja hyökkäävä tahti muuttui nuken naruiksi, jotka laskivat siimansa hänen niveliinsä antaen hänelle täyden vapauden uppoutua liikkeen tasaiseen syleilyyn. Kuuma polte kulki läpi kehon pyörteinä, leikitellen tiensä ylös jalkateristä haaroihin, istuen hänen kohtunsa seuduilla kuin häntäänsä jahtaava tulikettu joka sitten odottamatta jatkoikin matkaansa kohti hänen käsiään poistuen lopulta sormenpäistä ulos. Hänen kehonsa oli muuttunut mielihyvää tuottavaksi koneeksi, lihakset olivat enää pumppuja joiden liike tuotti aivoissa äkillisiä välittäjäaineiden virtauksia. Kasvoillaan leveä hymy hän unohti hetkeksi huolensa ja sen kaiken vaikeuden, mitä elämällä on joskus tapana tarjoilla. Hän oli osa jotain suurempaa, kerrankin. Kerrankin!