Under ground

"This is Green Park". Mies astuu sisään metron ovesta kulunut nahkainen asiakirjasalkku kainalossaan. Kaljulla otsalla kimmeltelevät hikipisarat tippuvat hänen nenänsä päästä lattialle äänettömästi kun hän istuu alas sinivihreälle penkille. Vaaleiden kulmakarvojen alla liikehtivät silmät etsivät kohdetta jatkuvasti löytämättä mitään kiintoisaa. Mies siirtää nyt sylissään olevasta salkustaan kahdesti taitetun paperilapun salkun päälle ja ottaa jostain sen syövereistä vielä sinisen kuulakärkikynän. Paperi on täynnä käsittämättömällä käsialalla kirjoitettuja tuherroksia - tekstiä, piirroksia, kaavakuvia.

Miehen vieressä istuva aurinkolasipäinen poika on ilmeisen kiinnostunut tuherruksista, sillä vastapäiset matkustajat panevat merkille pojan silmien vilkaisut aurinkolasien kulmasta miehen paperilappua kohti. Äänekkäästi tuhahtaen mies kaivaa taskustaan ruskean narun päähän kiinnitetyn vihreän kiven - "smaragdi", ajattelee aurinkolasipäinen poika. Mies pyörittää kiveä narun avulla vedenetsijän taikakalun tapaan, mutisee hieman itsekseen ja aloittaa kirjoittamaan lisää epäselvällä käsialallaan, josta poika ei saa mitään selvää. Välillä mies pysäyttää kirjoittamisen ja pyörittää taas kiveään - myötäpäivään, vastapäivään, myötäpäivään, hieman hidastaen ja sitten taas nopeuttaen. Hän laittaa kiven pois ja jatkaa innokasta tuherrustaan.

"This is Waterloo". Miehen eteen istuu vanha nainen joka kiinnittää välittömästi huomionsa hänen puuhiinsa. Kurttuisen ihon ympäröivät silmät seuraavat haltioituneena kiven tanssia narun päässä. Nainen on nyt unohtanut kirjansa jota hän oli vielä lukenut astuessaan junaan sisään: "How to overcome fear and accomplish things". Välillä nainen pakenee kirjoittajan paperista eksyvää katsetta kirjaansa, mutta taas hypnoottisen pyörimisen alkaessa hän ei voi vastustaa uteliaisuuttaan. Myös aurinkolasipäinen poika on miehen puuhien vallassa - hän unohtaa jäädä asemallaan pois antaessaan jakamattoman huomionsa kirjoittajan toimille. Mies avaa paperinsa ja on siihen ilmeisen tyytyväinen - hikikin on jo kuivunut metron miellyttävässä viileydessä. Hän laittaa kiven taskuunsa, kynän ja paperin salkkuunsa ja astuu ulos metron ovesta. "Mind the gap", sanoo purkitettu nainen nauhoitteessa ovien sulkeutuessa hänen selkänsä takana. Metron vaunut katoavat maan alle pimeyteen.

Animositeetti?

Minun kasvoni ovat kapeat, kuin valkoinen muovinaamio.

Sormi liikkuu pitkin luisevaa poskea. Se on neula levyn pinnalla, levyn, jonka ainoa kuultavissa oleva ääni on valkoista kohinaa.

Sen voimakas laatu peittää kaiken alleen: näkö - tunto - haju - maku. Kaikki on 50% harmaata ja humisevaa.

Luisuva kalkkitaso 14% polypropeiini - punainen muoviseos 14 tuhatta orgaanista seosta mukana myös uutisista varastettuja otsikoita? Missä vaiheessa lause muuttuu tulenpalavasta parlamentaarikosta tutkivaksi otsokamijaplanissimo. Sana on liian haastava este.

Siirrytään vaikkapa sitten ääneisiin:

kalama he maisse ma ku jommaa ne peno teraassim

Kalmari: se on haiseva littu taitettuna vaginaasi - miksei se rietas vätys tule pois vaikka kuinka maanittelen. Se paskamainen nöljö ei koskaan tee niinkuin minä tahdon, vaan makoilee puuterintuoksuisessa luolassaan peitettynä ulosteenseikaiseen Chanelin vitoseen. ääh. Ei tästä kellosta edes löydy viisareita.

Hmmm.

Saldoblues

kuittien perusteella olen ostanut itseni vararikkoon
tilin saldo on kai nolla mutta luottokorttien numeroita on täynnä mun polla

- yksi karhunloukku
- kaksi kumkvattia

viisi numeroa puhelimeen ja saldo on taas mustavalkoinen
ruokaostokset voi tehdä henkilökuntakortilla, sillä maksan sen

- kolme paria tennissukkia
- neljä mikroaaltouunia

satatuhatta - sen jos saisin, numeron lihavan pyöreän vain
läski leidi hynäläjän kiekuu silloin mun korvissain

- viisi pakkaa nuottipaperia
- kuusi pakettia muovikelmua

jos tästä joskus pietari mut porteillensa ottaa ja vie
lehtolapsille nää velkapaperit jäämistönä jäädä lie

- seitsemän kuolemansyntiä
- kahdeksan iäisyyttä katuen

Jälkinäytös

esirippu nousee vaikka lava on tyhjä
pyöreässä valokeilassa ei seiso kukaan

urkupillien sisältä tulee enää pelkkää pölyä
kapellimestarin tahtipuikko on tippunut lattialle

lavasteiden maalaus jäi puolitiehen
merimieheltä puuttuu lakki ja silmä

muistelen mielessäni sitä tunnetta: ensi-ilta
punainen sametti - vihreät tupsut - vetoköydet

ruusujen ja tulppaanien aavet lentävät jalkoihin
taputuksien mennyt kaiku nousee kattoon kadoten

Polaroideja

Hän laskeutui pavunvarratta pitkin alas pilvistä, vaikkakin varsi oli leveydeltään lähempänä kotimetsän kuusien mittoja. Suuret vihreät lehdet lätisivät hänen alaskiitäviä käsiään vasten paikoittain, mutta hän ei enää tuntenut niiden tuottamaa kipua käsissään. Hymyillen hän katsoi alas kuluneen sinisen koulupuseronsa rinnukseen, jossa ruskean nahkaisen nauhan päässä roikkuva kultainen avain kimalteli yliluonnollisen kirkasta loistettaan hänelle. Hän oli muuttunut palloksi valoa.

"Mä en enää osaa puhua sulle. Mä en enää tiedä mitkä sanat sä haluat kuulla tulevan ulos mun suustani. Mä en enää ymmärrä mitään."

Hän nostaa katseensa kultaisesta avaimesta ja on jälleen eteisen puisella penkillä, jalat puulattiaa vasten.

Enää puhetta ei kuulu, vaan sen on korvannut sarja hiljaisiä nyyhkäisyjä, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Onkohan äitiin sattunut? Hän yrittää hymyillä parhaansa mukaan rohkaisevaa hymyään, sitä jolla hän hymyilee myös ystävilleen silloin, kun he kertovat hänelle olevansa huonoja matematiikassa.

Yhtäkkiä hän on taas koulussa. Reppu on tutusti tuolin selkänojalla, hän tuntee pehmeät olkaimet selkäänsä vasten ja tuntee nenässään lyijykynäteroittimien erehtymättömän tuoksun. "...mä en ikinä opi näitä kertotauluja, miks nää pitää olla näin isoja...!" murehtii Liisa, jokaisen matematiikan tunnin alun varma merkki. Liisa ei ole tänäänkään tehnyt läksyjään, vaan katsoi illalla salaa televisiota ja siksi jätti matematiikan tekemättä. Hän muistaa taas hymyillä.

Tuo hymy. Kannustava, sanoi hänen ensimmäinen aviomiehensä, sillä siitä voi hänen mukaansa saada puhtia minä tahansa väsyneenä aamuna, jolloin herääminen tuntuu erityisen vaikealta eikä sukatkaan tahdo löytää tietään oikeisiin jalkoihin. "Puhutaanhan hymypojistakin, sinä lienet siis sellainen hymytyttö", pohtii hän tahallisen vitsikkääseen sävyynsä. "Kunhan ei vaan Iltatyttö", hän vastaa, hymyillen salaperäistä hymyään miehelleen.

Kun hänen äitinsä soitti ja kertoi hänen miehensä kadonneen työmatkalla, hän ei voinut olla hymyilemättä rohkaistaakseen hänen äitiään puhelimessa. Hänen äitinsä haukkui tunnottomaksi, kylmäksi ja ilmoitti lyhyesti siitä, kuinka hän ei olisi tervetullut hautajaisiin.

Mihin hautajaisiin? Eihän mitään ruumista edes koskaan löydetty.

Hän kuvittelee ensimmäisen aviomiehensä makaamassa mädäntyneenä jollain unohdetulla kalliopolulla, niska ja jalat murtuneena tippumisen seurauksena. "Lähti etsimään itseään", hän ajattelee ja hymyilee, kuten aina.