Saturday, April 04, 2009

Polaroideja

Hän laskeutui pavunvarratta pitkin alas pilvistä, vaikkakin varsi oli leveydeltään lähempänä kotimetsän kuusien mittoja. Suuret vihreät lehdet lätisivät hänen alaskiitäviä käsiään vasten paikoittain, mutta hän ei enää tuntenut niiden tuottamaa kipua käsissään. Hymyillen hän katsoi alas kuluneen sinisen koulupuseronsa rinnukseen, jossa ruskean nahkaisen nauhan päässä roikkuva kultainen avain kimalteli yliluonnollisen kirkasta loistettaan hänelle. Hän oli muuttunut palloksi valoa.

"Mä en enää osaa puhua sulle. Mä en enää tiedä mitkä sanat sä haluat kuulla tulevan ulos mun suustani. Mä en enää ymmärrä mitään."

Hän nostaa katseensa kultaisesta avaimesta ja on jälleen eteisen puisella penkillä, jalat puulattiaa vasten.

Enää puhetta ei kuulu, vaan sen on korvannut sarja hiljaisiä nyyhkäisyjä, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Onkohan äitiin sattunut? Hän yrittää hymyillä parhaansa mukaan rohkaisevaa hymyään, sitä jolla hän hymyilee myös ystävilleen silloin, kun he kertovat hänelle olevansa huonoja matematiikassa.

Yhtäkkiä hän on taas koulussa. Reppu on tutusti tuolin selkänojalla, hän tuntee pehmeät olkaimet selkäänsä vasten ja tuntee nenässään lyijykynäteroittimien erehtymättömän tuoksun. "...mä en ikinä opi näitä kertotauluja, miks nää pitää olla näin isoja...!" murehtii Liisa, jokaisen matematiikan tunnin alun varma merkki. Liisa ei ole tänäänkään tehnyt läksyjään, vaan katsoi illalla salaa televisiota ja siksi jätti matematiikan tekemättä. Hän muistaa taas hymyillä.

Tuo hymy. Kannustava, sanoi hänen ensimmäinen aviomiehensä, sillä siitä voi hänen mukaansa saada puhtia minä tahansa väsyneenä aamuna, jolloin herääminen tuntuu erityisen vaikealta eikä sukatkaan tahdo löytää tietään oikeisiin jalkoihin. "Puhutaanhan hymypojistakin, sinä lienet siis sellainen hymytyttö", pohtii hän tahallisen vitsikkääseen sävyynsä. "Kunhan ei vaan Iltatyttö", hän vastaa, hymyillen salaperäistä hymyään miehelleen.

Kun hänen äitinsä soitti ja kertoi hänen miehensä kadonneen työmatkalla, hän ei voinut olla hymyilemättä rohkaistaakseen hänen äitiään puhelimessa. Hänen äitinsä haukkui tunnottomaksi, kylmäksi ja ilmoitti lyhyesti siitä, kuinka hän ei olisi tervetullut hautajaisiin.

Mihin hautajaisiin? Eihän mitään ruumista edes koskaan löydetty.

Hän kuvittelee ensimmäisen aviomiehensä makaamassa mädäntyneenä jollain unohdetulla kalliopolulla, niska ja jalat murtuneena tippumisen seurauksena. "Lähti etsimään itseään", hän ajattelee ja hymyilee, kuten aina.

No comments: